Aleksi Aaltonen
Kaikki yrittäminen on yhteiskunnallista toimintaa. Työntekijät saavat yritystoiminnasta palkkaa ja sijoittajat korvauksen riskinotostaan. Puhe yhteiskunnallisesta yrittämisestä ei kuitenkaan ole pelkkä retorinen silmänkääntötemppu. Yhteiskunnallinen yritys suuntautuu yhteisöönsä tavalla, joka poikkeaa tavanomaisesta yritystoiminnasta.
Yritystoiminnasta saatava palkkatulo tai tuotto sijoitetulle pääomalle ovat päämäärinä välineellisiä, sillä ne voidaan käyttää periaatteessa minkä tahansa muun päämäärän tavoitteluun. Tässä mielessä tavanomainen yritystoiminta edustaa sosiologi Max Weberin kuvaamaa formaalia rationaalisuutta. Pidän kuitenkin yhteiskunnallisen yrittäjyyden keskeisenä tunnusmerkkinä sitoutumista jonkinlaiseen arvorationaalisuuteen. Liiketoiminnan kohde, tapa toimia tai esimerkiksi voitonjako on tällöin sidottu päämääriin, joita voidaan pitää arvokkaina itsessään. Pelkkä liiketoiminnan arvojen määrittely ei kuitenkaan vielä tee yhteiskunnallista yritystä, vaan organisaation on sidottava koko olemassaolonsa tavalla tai toisella yhteiskunnallisiin päämääriin.
Toinen yhteiskunnallisen yrittäjyyden tunnusmerkki on se, että toiminta on nimensä mukaisesti yritys- eikä esimerkiksi järjestötoimintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa markkinavetoisuutta. Yritys saa valtaosan tuloistaan myymällä tuotteitaan tai palveluitaan markkinoilla, joilla ostajat voivat ainakin periaatteessa valita useampien eri toimittajien välillä. Tätä kautta syntyy terveelle liiketoiminnalle ominainen pyrkimys tunnistaa ja vastata kysyntään entistä tehokkaammin. Esittämääni määritelmää on helppo havainnollistaa vertaamalla vaikkapa reilun kaupan toimintaa ja Yleisradioon. Molemmat tekevät yhteiskunnallisesti arvokasta työtä omilla tahoillaan.
Reilun kaupan edistämisyhdistys on hyvä esimerkki yhteiskunnallisesta yrittäjyydestä. Yhdistys saa valtaosan tuloistaan merkkijärjestelmään sertifioitujen tuotteiden myynnistä. Kuluttajat valitsevat tuotteet muiden elintarvikkeiden joukosta ja järjestelmä tulouttaa myynnistä saatua lisätuloa kehitysmaiden viljelijöille. Yhdistysmuodostaan huolimatta toiminta täyttää mielestäni yhteiskunnallisen yrittämisen tunnusmerkit. Yleisradio osallistuu puolestaan suomalaisen kulttuurin monimuotoisuuden kehittämiseen ja palvelee myös niitä kohderyhmiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta kiinnostavia kaupallisille kanaville. Osakeyhtiömuodostaan huolimatta Yleisradio ei kuitenkaan tee todellista yritystoimintaa, koska se ei toimi markkinoilla. Organisaatio saa tulonsa televisiolupamaksuista, joka televisionkatsojan on pakko maksaa riippumatta siitä käyttääkö hän organisaation palveluita.
Yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsite on väistämättä joustava ja paljon laajempi kuin Suomen lakiin kirjattu sosiaalisen yrityksen määritelmä. Tarkastelemalla toiminnan sisäistä rationaliteettia – organisaation olemassaolon lähtökohtia – sekä toiminnan markkinavetoisuutta on mahdollista erottaa yhteiskunnallinen yrittäjyys monimuotoisuudessaan niin muusta yritys- kuin järjestötoiminnasta.
Yhteiskunta on aivan muuta kuin valtio tai julkinen sektori. Ihmiset, yhdistykset, yritykset ym. muodostavat yhteiskunnan. Samalla alueella voi toimia myös valtio. “Sosiaaliset yritykset” ovat peitenimi eräille valtion tukemille yrityksille. “Yhteiskunnalliset yritykset” ovat ilmeisesti uusi peitenimi näille yrityksille.
Yle on valtionyhtiö eikä “yhteiskunnallinen yritys”.
Kun eräät köyhimmät maat oppivat tuottamaan kahvia, alalle pääsi töihin moni, joka oli tehnyt aiemmin vielä kurjempia töitä. Vastaavasti rikkaammissa maissa, mm. Meksikossa, kahvintuottajien tulot laskivat, joten moni heistä siirtyi muihin töihin – edellä mainittuja paljon parempiin.
Näin ylituotanto-ongelmat katosivat nopeasti, koska ne johtivat tuotannon supistumiseen niissä rikkaammissa maissa, joissa työntekijöille oli tarjolla parempia vaihtoehtoja kuin noissa köyhimmissä.
Tuo oli satua. Markkinataloudessa olisi käynyt näin, mutta todellisuudessa näin ei käynytkään. Tämä johtui paikoin valtioiden harjoittamasta sääntelystä, paikoin siitä, että “Reilu kauppa” ja muut instanssit tukivat noita maita. Itse asiassa nuo Meksikon parempiosaiset kahvintuottajat keksivät koko “Reilun kaupan” 1980-luvun lopulla. Näin köyhempien maiden ihmisten mahdollisuudet päästä kahvintuottajiksi heikkenivät ja heidän kahvinsa kysyntä jäi alhaisemmaksi kuin olisi ollut ilman “Reilua kauppaa” ja muita markkinoita vääristäviä toimia.
Jos kahvinostaja haluaa tehdä hyvää, hänen kannattaa ostaa halvinta kahvia ja lahjoittaa erotus mahdollisimman hyvään tarkoitukseen. Jos hän ostaa “Reilua” kahvia, sen korkeammasta hinnasta vain pieni osa menee kahvintuottajille – ei siis maailman puutteellisimmille köyhille – ja loput väliportaille. Banaanin kohdalla 5/6 lisähinnasta menee väliportaille Helsingin Sanomien tietojen mukaan.
Kehitysmaita paljon tutkinut professori Pertti Haaparanta on kirjoittanut aiheesta paljon.